Lehtien lomassa.

Tällä viikolla Bangkokin kadut loistavat tyhjyyttään. On paikallinen uusi vuosi ja ken vain on kynnelle kyennyt, on lähtenyt maalle. Nautin kaupungin hiljaisuudesta, kiireettömyydestä. Se ikäänkuin antaa luvan olla, lueskella, pohdiskella, löytää hiljaisuudesta sen äänen joka ei ensimmäisenä rynnistä ulos. Kuuntelu, tarkkaavaisuus, aitous.  

Tykkään aina silloin tällöin lukea henkilöhaastatteluja ihmisistä. Ne eivät kerro ainoastaan niistä ihmisistä vaan myös tarinaa meidän yhteiskunnastamme. Mistä puhutaan, mistä vaietaan. Mitä halutaan milloinkin korostaa. Tänään huomasin, että on joitakin lausahduksia, jotka ovat jääneet minun sisälläni elämään. Oli pakko kaivaa lehdet uudestaan esiin.

Maarit Tastula (Eeva, Loka2010) kertoo, kuinka hänelle vapaus on tärkeä sana: 

Hän kuvitteli pitkään, että vapaus tarkoitti riippumattomuutta muista ihmisistä. Lapsena nähtyjen länkkerien yksinäiset sankarit olivat luoneet harhakuvitelman, että sankarit pärjäävät aina omillaan, eikä apua pyydetä edes hengenhädässä. 

 - - -  

Maarit alkoi vasta lasten kautta tajuta, että oli ymmärtänyt vapauden käsitteen aivan nurinkurisesti. Lapsi on syntyessään kiinni napanuorassa eli roikkuu kirjaimellisesti äidissä. Riippuvuus toisesta ihmisestä ei siis ollutkaan poikkeustila, vaan olennainen osa koko ihmiseksi kasvamista. 

"Toisaalta vanheneminen on tehnyt myös riippumattomaksi muiden mielipiteistä. En enää päätoimisesti tuhlaa aikaa pohtimalla, mitä muut minusta ajattelevat, vaan yritän olla se ihminen, joksi minun oli tarkoitus tulla. Ehkä kyse on aikuistumisesta. Hyväksyn vihdoin itsessäni sekä hyvät että huonot puolet, myös ristiriitaiset. Uskallan kulkea omaa tietäni, koska tunnen, että  näin on hyvä."

Jään kerta toisensa jälkeen maiskuttelemaan suussani sanoja vapaus ja ristiriitaisuus. Mietin millaisia ovat ne muotit ja mielikuvat, joita me naisina otamme yhteiskunnalta, perheeltä ja ystäviltä vastaan. Mikä ajaa meidät tekemään valintoja? Mikä aiheuttaa meissä sen, jota Maarit nimittää arvaillen aikuistumiseksi? Milloin se tapahtuu? Että uskallamme enemmän olla, hyväksyä elämän ristiriitaisuuden - ja oman sisimpämme ristiriitaisuuden. Ei ole yhtä ehyttä. Elämässä on monta kerrosta. Meidän sisimmässämmekin on monta kerrosta, monta muistoa ja haavetta, eivät ne kysy lupaa eivätkä ole aina sulassa sovussa keskenään. 

Vaatii kasvaneisuutta ja jatkuvaa uudistumista hyväksyä ristiriitaisuudet itsessään, mutta myös toisissa. Nostaa katse yhteiseen, vaalia sitä, rakentaa, antaa tilaa.

Aitous on ihailtavaa. Tosin sanottuani tämän huomaan, että sanalla on eri merkitysvivahteita riippuen siitä, oliko kyseessä 20-, 30-, 40- vai 50-vuotias. Oma ääni täydentyy täyteen mittaan elämänkokemuksissa, kohtaamisissa, peileissä.

Ilman sinua en olisi minä.

Vielä pysäyttävämpää oli lukea Ulla-Maija Paavilaisen (Gloria, Touko2010) kuvaus siitä, kun hän nelikymppisenä menetti äitinsä. Ehkä hätkähdin, sillä en osannut mitenkään varautua jutun uuteen käänteeseen (aihe ei ollut suru) ja niihin tunteisiin, joita tarina minussa herätti. Tarina alkaa jostakin lomamatkasta, jossa hän on uima-altaan pitkäpinnaisin äiti, joka ei huuda lapsilleen... ja saa siitä amerikkalaisrouvalta kehuja:

En kertonut daamille, mikä oli pitkäpinnaisuuteni takana. 

Oma äitini oli kuollut vähän aikaa sitten. Minusta oli tullut orpo.

Olkoon miten vastaanpanematonta tahansa, orvoksi jääminen on hirvittävä kohtalo aikuisellekin, nelikymppiselle naiselle. Sellaista yksinjäämisen tunnetta ei ikinä haluaisi oman lapsensa kokevan liian varhain.

Sillä äidin tehtävä on pysyä järkkymättä lapsensa rinnalla. 

Joskus siihen vain on vähemmän aikaa kuin joskus toiste.

Siinä se oli. Ensimmäistä kertaa huomasin jonkun toisen käyttävän itsestän sanaa orpo. Se oli lohduttavaa. Niin minä olen ajatellut itsestäni, mutta hieman arkaillen, anteeksipyydellen. Ikäänkuin epävarmana olen pohtinut, kuuluuko orpo sanana vain keskenkasvuisille lapsille, vai voiko sitä käyttää myös aikuisesta. 

Ja kuitenkin suru ja menetys on yhtä todellinen. 

Enkä vieläkään pysty sanomaan aivan kuin vasta pakon edessä, että minulla ei ole enää vanhempia. Siis tarkoitan niitä tilanteita, joissa esittäydytään, puhutaan Small Talk:ia - mistä ollaan kotoisin, missä perhe asuu ja niin edelleen. Minun perheeni asuu Suomessa - ja onneksi useimmiten keskustelu saa sen jälkeen uusia suuntia. Hiljaa sisälläni jään pohtimaan: Kaikki eivät asu.

Ihmisen rakkautta ei voi varastaa, sen saa lahjana. Myös rakkauteen kuuluu ristiriitaisia tunteita: läheisyyttä, mutta myös pelkoa sen menettämisestä. Jollei vapaasti avaa sydäntään, sisimpänsä kerroksia, ei voi kasvaa luottamusta ja läheisyyttä. Onnea. Sitä on todellinen vapaus: suostua lähelle toista, antaa omastaan - jopa haavoittumisen uhalla. Ja haavoittuvaisuus on varmaa. 

Yhtä varmaa kuin ilo ja suru.

- - - en tiedä onko kenelläkään muulla tapana käydä sisäistä vuoropuhelua lehtien tarinoiden kanssa, mutta minulla se näyttää olevan loputon tarkkailun ja pohdiskelun maailma. Yksi monista peileistä.