Lukukokemus: Virginia Woolf.

Tunnustus: Rakastan kirjakauppoja. Nautin niiden tunnelmasta, uusien kirjojen kansista ja otsikoista jotka lupaavat milloin seikkailuja ennenkokemattomaan, älyllistä haastetta tai makunystyreiden nautintoa. Viime syksynä käväisin Aasian lempikirjakaupassani pikaisesti hakemassa jotakin, ja eikö vain mukaani tarttunut kaksi houkuttelevasti esillepantua kirjaa. Toinen niistä houkutteli nimenomaan pienuutensa ja söpöytensä vuoksi. Penguin Books oli painattanut pienenpieniä kirjoja aina Senecasta lähtien teemalla, että on olemassa kirjoja, jotka ovat muuttaneet ajatusmaailmaamme, provosoineet sekä aloittaneet depatteja ja vallankumouksia. Mikäs sen mielenkiintoisempaa. Ja kaikista niistä kaikkein harmitomimmalta ja kevyimmältä vaikutti vuonna 1928 julkaistu Virginia Woolfin 'A Room of One's Own'.

Erehdyin. 

Ei tarvittu montaakaan sivua, kun tajusin, mitä olinkaan taas tehnyt. Alkoi epäilyjen aikakaudet. Ai että mitäkö epäilin? - Ihan vaan sitä, että jaksanko lukea loputtoman pitkiä kappaleita tajunnanvirtatekniikalla kirjoitettuna. Huomasin sisälläni myös pienen kynnyksen viime vuosisadan alun brittienglantia kohtaan. Puhumattakaan siitä, että olisin ollut niin valmis sukeltamaan 1900-luvun englantilaiseen yhteiskuntaan ja sen ajan intellektuellien ajatusmaailmaan. Yllättävän paljon siis epäilyjä ja niin kirja saikin maata yöpöydälläni pienuudestaan huolimatta monta kuukautta. 

Kun olin lopulta päässyt sen yli, etten tullutkaan valinneeksi kevyttä ja sympaattista lue-missä-ja-miten-vain kirjaa, olin valmis avaamaan kirjan uudelleen. 

Tiivistettynä ilmaisten Woolfin kirjan sanoma on se, että jotta nainen voisi olla kirjailija, hän tarvitsee oman huoneen (=työrauha) ja omaa rahaa (=taloudellinen vapaus keskittyä kirjoittamiseen). Näin äkkiseltään asia ei kuulosta mitenkään vallankumoukselliselta, mutta ehkä se kertookin vain siitä, että luin kirjan miltein 100 vuotta myöhemmin pohjoiseurooppalaisena naisena. Asiat ovat muuttuneet. 

Mutta vielä oli vuorossa yksi shokeeraus kirjan taholta. Tajusin nimittäin, että kirjalija oli kuuluisa feministi. Enhän edes tiennyt, että feminismiä on ollut jo niin kauan! Oikeastaan en ole opiskellut feminismiä lainkaan enkä tiedä siitä paljoakaan. Nytkin opin lähinnä vain sen, että puhutaan monista aalloista, ja että näyttää siltä, että nykyfeministit tykkäävät ottaa jo edesmenneiden feministien kirjoja ja lukea niitä omilla silmälaseillaan ja löytää teksteistä vieläkin enemmän kaikkea sitä, mitä heidän edeltäjänsä ei ehkä kaikesta radikaalisuudestaan huolimatta sittenkään kirjoittanut. Vaikka he kyllä kirjoittivat paljon. Mutta ehkä kaikessa tässä vähäisessä tiedossani olen edelleen jäänyt hieman hämmentyneenä pohtimaan, kuinka paljon feminismissä on itse feminismiä ja kuinka paljon jotain muuta. Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi niin Woolf kuin Simone de Beauvoir kuuluivat oman aikansa ja maansa älymystö- ja taiteilijapiireihin. Niissä piireissä liikkui sekä miehiä että naisia. Se että he naisina julkaisivat joitakin teoksia ja pukivat sanoiksi ryhmässään vallitsevia ajatuksia ja käyttäytymistapoja - oliko se kaikki feminismiä? 

Se mikä on varmaa ja minkä tiedän, on että feminismi-sanaan törmää arkipuheessa usein. Sitä käytetään monella eri tapaa: Toisinaan se on kuin keppihevonen, jolla jotkut vihaiset naiset ratsastavat huonolla käytöksellään. Asiassa kuin asiassa. Mutta se on myös vallan ja kontrollin väline sekä miesten että naisten taholta, kun he pelkäävät, että jokin totuttu traditio luiskahtaa käsistä tai joku nainen ei syystä tai toisesta mahdu senkertaiseen muottiin. Useimmiten sanaan törmää sananvapauden ja vallan ja kontrollin asiayhteyksissä, ja ehkä juuri siksi se ei jätäkään ketään kylmäksi! Ja nyt kun aloin oikein pohtimaan asiaa, niin tuli sellainen tunne, että suurin osa sanan käyttäjistä tarkoittaa sillä eri asioita. Ja mikä vielä oleellisempaa, sanalla on useimmiten negatiivinen leima. Jopa niin negatiivinen, että kun yhtäkkiä huomasin, että Woolf olikin feministi, järkytyin siitä siinä mielessä, että olin julkisesti laittanut kirjan blogini lukulistalle ja tajusin mahdollisuuden, että nyt ehkä joku blogini lukija voi saada ajatuksen, että minä olen feministi. Hetken siis jopa harkitsin, että pitäisikö minun vähin äänin muokata sivustoani ja visusti pysyä vaiti siitä, että tutustuin moiseen kirjalijaan. ha-ha-ha. Tämä olisi vielä hauskempaa ellei se olisi totta. 

Onneksi tiedän, että ainakin Dave Gibbons on kanssani yhtä mieltä siitä, että on hyvä avartaa ihmistuntemustaan ja omia käsityksiään maailmasta ja lukea rohkeasti omalle maailmankatsomukselle vieraitakin teoksia... niitä reflektoimalla voi oppia yllättäviä asioita.

On loppujenlopuksi oikeastaan surullista huomata, että meillä on vahvoja mielikuvia ja tunnesidoksia asioihin ja ihmisiin, joista emme oikeastaan tiedäkään niin paljoa. Jos mitään. Ja että käytämme negatiivisia sanoja huolimattomasti keskusteluissa rajoittaen näin toisen ilmaisuvapautta lyömällä keskusteluun leimaamisen pelon mahdollisuuden. 

Mutta sallin sinun erimielisyytesi. 

Kahdesta kirjailijan ajatuksesta tykkäsin: 

Vaikka meillä onkin tapana arvoida kirjoja yksilöinä, niin oikeastaan meidän pitäisi tarkistella niitä kirjallisuuden ja historian kokonaisuudesta käsin, osana jatkumoa, sillä kirjat kuuluvat loputtomaan vuoropuheiden ketjuun. 

Kirjallisuudella ja painetulla sanalla on valtaa. Se muokkaa ihmisten ajatusmaailmaa.