Melkein onnistuin...

Melkein onnistuin sivuuttamaan tämän päivän. Siis ikäänkuin unohtamaan, että tänään on äitienpäivä.

Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun minulla ei ole ketään kenelle soittaa. Ei ole ketään, ketä onnitella.

Eli todellisuudessa muistin sen heti aamusta. Yritin vain painaa asian mieleni perukoille ja puuhastella kaikkea muuta ikäänkuin se kaikki veisi ajatukseni toisaalle ja unohtaisin asian. Useinhan unohdan monta tärkeää asiaa, läheisten merkkipäivistä puhumattakaan. Tänään se ei onnistunut. Kuin julistaakseen itsevaltiuttaan aivoni työnsivät esiin muistoja ja mielikuvia menneiltä vuosilta. Kaikkein mielenkiintoisimmaksi tilanteen tekee se (milteinpä hupaisaksi), että päivän pääsankariksi muistoissani nousi isän äiti.

Minulla on siis ollut kaksi mummoa: 'Viinikan mummo' ja 'Ikurin mummo'. Molempien kanssa kuljin lapsena Nyssellä Kauppahalliin ostamaan leipää ja lihaa. Älä siis ihmettele, että koen jollakin tavalla itseni syntyperäiseksi tamperelaiseksi ilman että todellisuudessa synnyin Tampereella saati sitten kävin siellä yhtään koulua. - - Mutta asiaan: Isäni äiti oli se 'Viinikan mummo' ja hän kuoli jo silloin, kun olin ala-asteella. Mielikuvani ja muistoni hänestä ovat siis varsin lapsi-perspektiivisiä ja katkonaisia. Muistoja on laidasta laitaan, kuten: 

Mummon kanssa housu-ostoksilla seitsemän vanhana Hämeenkadun vaateliikkeessä. Mummo oli todella tarkka tyylistä. Sain khaki-housut. 

 Mummon kanssa talon edessä. Ei saanut sylkeä eikä viheltää. Ne olivat huonoa käytöstä - jätkämäistä.

 Mummolla kylässä. Olohuoneen seinällä suuri peura-aiheinen maalattu kangas. Sen oli maalannut pappa. Sen edessä piirongin päällä oli jokaiselle lapselle suuri punavalkoinen tikkari ja Marianne-karkkeja.

Mummon käheä ääni, ryppyiset kasvot ja puolihame. En muista ikinä nähneeni mummolla housuja. Ei mummo silti ollut mikään mamma - hän oli kaupunkilainen, käytti nahkaista käsilaukkua, korkokenkiä, poltti tupakkaa ja kiharsi hiuksensa.    

Listaa voisi jatkaa. Todellisuus on se, etten oikeastaan osaisi aikuisten tavalla kuvata mummon persoonaa. Enkä paljoa muutakaan hänen ajatuksistaan ja haaveistaan. Tosin en tiedä, millaisia haaveita sodanjälkeisen Suomen naisilla olisi ollutkaan verrattuna nykypäivään. Millaisia haaveita kantaisi sisimmässään nainen, jolle syntyi heti sodan jälkeen kolme lasta ja jonka mies sairastui sodassa? Käytännössä osittain yksinhuoltaja pula-aikana. Sisukkuus siinä ainakin kasvoi. Olen nimittäin kuullut useinkin tarinan siitä, kuinka mummo käveli kerran Epilän nahkatehtaasta perjantai-iltana palkkapussi käsilaukussaan, kun hän joutui ryöstetyksi. Tai meinasi joutua, sillä hän päätti olla luopumatta kallisarvoisesta omaisuudestaan ja löi ryöstäjää käsilaukulla niin että tämä joutui pakenemaan. 

Olen siis omistanut tämän vuoden äitienpäivän 'Viinikan mummon' muistolle. Olen kiitollinen juuristani ja siitä sukupolvien ketjusta naisia, jonka osa saan olla.   


(Jälkihuomautus: Viinikka ja Ikuri ovat kaupunginosia Tampereella.)