Kaikki alkoi jo eilen. Illalla alkoi pieni päänsärky ja koska en heti pysähtynyt lepäämään, se yltyi. Vielä aamulla herätessä olo tuntui heikolta ja epävarmalta. Mutta olin toiveikas - pitihän minun ainoastaan hakea uusi passi suurlähetystöstä ja sitten käydä immigrationissa vaihtamassa leimat siihen vanhasta passista, joten taatusti olisin kotona ennen lounasta. Mutta kun kymmeneltä aamulla olin perillä immigration-virastossa tajusin, että minua ennen jonossa oli 100.
Kun klo 12.00 virastohenkilökunta meni lounastauolle ja kaikki pysähtyi tunniksi, oli minua ennen vielä jonossa yli viisikymentä. Kerroinko jo, että menin ensimmäistä kertaa elämässäni uudelleen ilmoittautumistiskille ja kysyin, laittoivatko he minut oikealle osastolle ja enkö voisi hoitaa hommaa muualla? (Kas kun en alkanut suunnittelemaan lahjontaa. haha)
Tänään en vaan ollut kärsivällisellä tuulella. Huomasin ärsyyntyväni jatkuvasti. Onneksi virkailija oli mukava - siis sitten kun lopulta pääsin hänelle asti, olin sittenkin unohtanut kopioida yhden leimasivun. No hän hymyili, ja odotti niin kauan, että lampsin rakennuksen toiseen päähän alakertaan ottamaan puuttuvan kopion (rakennus on uusi ja v-a-l-t-a-v-a). Koko prosessi siinä virastossa kesti siis lopulta yli viisi tuntia.
Paluumatka taksilla alkoi perjantain iltapäiväruuhkassa. En enää ollut toiveikas lainkaan, koska olin toisella puolella kaupunkia. Ja sitten jostakin syystä kuskini ajatteli, että loppumatka olisi soljuvampi muualla kuin tullitiellä. Väärin. Ja kun olin kotona vähän vaille viisi, huomasin unohtaneeni avaimet kotiin. Koska mieheni oli jossakin palaverissa, olin todella kiitollinen, että löysin vartijan, jolla oli pääsy vara-avainkaappiin.
Enkä kertonut puoliakaan. Hyvänä päivänä olisin hymähtänyt kaikelle. Tänään kaikki vaan tympäisi kertakaikkisesti. Onneksi edes keksin positiivisia asioita, kuten että mieheni kävi puolestani kaupassa, kun tajusimme, että en ehdi ikinä kotiin. Sitten kotona löysin kaapista vielä ihanaa lakritsi-teetä, joka on ehdoton suosikkini. Kun pääsin kotiin sentäs ennen sadetta, ehdin vielä istua sohvalla ja nauttia tee-hetkestä. Huonomminkin voisi olla?
Kun klo 12.00 virastohenkilökunta meni lounastauolle ja kaikki pysähtyi tunniksi, oli minua ennen vielä jonossa yli viisikymentä. Kerroinko jo, että menin ensimmäistä kertaa elämässäni uudelleen ilmoittautumistiskille ja kysyin, laittoivatko he minut oikealle osastolle ja enkö voisi hoitaa hommaa muualla? (Kas kun en alkanut suunnittelemaan lahjontaa. haha)
Tänään en vaan ollut kärsivällisellä tuulella. Huomasin ärsyyntyväni jatkuvasti. Onneksi virkailija oli mukava - siis sitten kun lopulta pääsin hänelle asti, olin sittenkin unohtanut kopioida yhden leimasivun. No hän hymyili, ja odotti niin kauan, että lampsin rakennuksen toiseen päähän alakertaan ottamaan puuttuvan kopion (rakennus on uusi ja v-a-l-t-a-v-a). Koko prosessi siinä virastossa kesti siis lopulta yli viisi tuntia.
Paluumatka taksilla alkoi perjantain iltapäiväruuhkassa. En enää ollut toiveikas lainkaan, koska olin toisella puolella kaupunkia. Ja sitten jostakin syystä kuskini ajatteli, että loppumatka olisi soljuvampi muualla kuin tullitiellä. Väärin. Ja kun olin kotona vähän vaille viisi, huomasin unohtaneeni avaimet kotiin. Koska mieheni oli jossakin palaverissa, olin todella kiitollinen, että löysin vartijan, jolla oli pääsy vara-avainkaappiin.
Enkä kertonut puoliakaan. Hyvänä päivänä olisin hymähtänyt kaikelle. Tänään kaikki vaan tympäisi kertakaikkisesti. Onneksi edes keksin positiivisia asioita, kuten että mieheni kävi puolestani kaupassa, kun tajusimme, että en ehdi ikinä kotiin. Sitten kotona löysin kaapista vielä ihanaa lakritsi-teetä, joka on ehdoton suosikkini. Kun pääsin kotiin sentäs ennen sadetta, ehdin vielä istua sohvalla ja nauttia tee-hetkestä. Huonomminkin voisi olla?
Olen todella empaattinen, kun vain nauran täällä tolle virastoreissulle. Itse olisin luovuttanut jo tunnin jälkeen ja lähtenyt mukavaan kahvilaan. Olet sinnikäs, vaikka tympäisikin. :)
VastaaPoistaKuinka mä voinkin samaistua sun fiiliksiin...joskus vaan kaikki mättää...Mutta onneksi on olemassa tee!!!
VastaaPoista