Suruaika #3.

Olen tässä pohtinut sitä, kuinka läheisen ihmisen vakavaan sairauteen ja kuolemaan liittyy tragikoomisia piirteitä. 


Lähimenneisyydessä kävin monta tyypillistä lyhyttä keskustelua tyyliin:
- "Hei, mitä äidillesi kuuluu?"
- "Hmm.... hyvää, kiitos."
En valehdellut, sillä hyvällä tarkoitin mm. sitä, että juuri sillä hetkellä äiti ei ollut sairaalassa, tai vaikka olisikin ollut, ei kyseessä ollut hätätilanne. Tai saatoin ajatella kiitollisena, että edellisen kerran puhuessani äidin kanssa puhelimessa äiti oli ollut virkeä ja olimme pystyneet keskustelemaan muutaman lauseen.


Hyvä oli suhteellista. Jos pienistä asioista ei olisi osannut iloita, ei hyvää olisi kuulunut lainkaan viimeiseen kuuteen vuoteen: Olihan äidillä aina ollut aina joitakin sairauksia, mutta 2004 äitienpäivä muutti kaiken. Se oli itseasiassa sama kesä, jolloin pakkasimme tavaramme ja lähdimme syksyllä vuodeksi Keuruulle. Sinä kesänä istuin lukemattomia tunteja sairaalassa. Enkä ollut mikään urhoollinen vaan itkin siellä. Ja kotona. Eikä kukaan antanut mitään toiveita, vaan jotkut (väsyneet?) hoitajat jopa totesivat, että harva tältä osastolta lähtee kävelemään... Ja äitikin oli väsynyt ja sanoi olevansa valmis lähtemään jo Taivaaseen. Ja monta kertaa tilanne näyttikin pahalta. Mutta: ensimmäisen aivoinfarktin jälkeen äiti oppi vielä uudelleen kävelemään ja kirjoittamaan. Äiti pääsi kotiin syksyllä, mutta töihin ei enää palattu.
Sitten jossakin vaiheessa ainoa heikosti toimiva munuainen teki lopullisen tenän ja alkoi uusi rutiini: kolme päivää viikossa kului dialyysi-hoidoissa, joka siis tarkoittaa, että veri kierrätetään koneen läpi ja puhdistetaan siten. 
Ja ettei mikään olisi ollut tarpeeksi, alkoivat äidin varpaat mustumaan, kun veri ei enää kiertänyt niin hyvin... Se oli kesä kun täytin 30v. Äiti maksoi mulle lentoliput, jotta pääsin katsomaan häntä. Itseasiassa äiti oli silloin kirjoittanut jo ohjeet hautajaisia varten. Pyöräilin päivittäin sairaalaan, itkin kotimatkalla ja kokosin itseni ennen perillepääsyä, että onnistuin olemaan rohkaisuksi mummolle. Olin Suomessa kesäkuussa kaksi viikkoa ja aluksi sanottiin, että eihän tässä tarvitse kuin ambutoida oikean jalan varpaat, ja sitten vaan hankitaan erikoiskengät ja elämä jatkuu ennallaan... mutta jotain muuttuikin kesän sairaalareissun aikana ja elokuussa sain veljeltäni soiton, että äidiltä ambutoitiinkin molemmat jalat polven yläpuolelta.
Se talvi oli rankka. Mutta oli siinä toivonkipinöitäkin ja joulun jälkeen äiti pääsi pois sairaalasta. Ja me menimme keväällä Suomeen... aiottu kahden kuukauden reissu venyi neljäksi kuukaudeksi, kun äiti yllättäen sai uuden vakavamman aivoinfarktin. Se vei puhekyvyn. Ei se puhe sitä ennenkään ollut enää sitä entistä luokkaa, mutta tämän jälkeen keskustelut meni todella yksinkertaisiksi, sanat katosivat, muuttivat järjestystä ja lukemisesta ei kannattanut enää puhuakaan. Mutta kaikkeen tottuu. Ja vaikka tilanne paheni koko ajan, niin äiti oli silti meidän rakas, oma äiti.


Sairauteen liittyvällä tragikoomisuudella tarkoitan sitä, että monta kertaa, kun äiti olisi tarvinnut apua, niin ainakaan minä en osannut... ja sitten se oli sellaista yritystä ja erehdystä - - -ja samalla me naurettiin. Äiti osasi nauraa silloinkin, kun tilanne oli hankala. Se oli vapauttavaa.   


Kuolema on taas surullisinta ikinä, mutta samalla kuolema toi yllättäen myös helpotuksen tunteen. Kaikki oli ohi. Siihen asti jokainen päivä oli jännitystä, mitä kamalaa seuraavaksi tapahtuu ja pärjätäänkö nyt vai ei ja pitäisikö tässä tehdä jokin päätös, tietää tai osata enemmän. Ja joka kerta, kun sain puhelinsoiton Suomesta, nousi sydän kurkkuun: onko tämä kuolinviesti vai onko jotain muuta vakavaa tapahtunut? - - Mutta sitten kun kuolema tuli, loppui jännitys. Se oli ohi. Mitään ei voinut enää tehdä. 


Lopullisuudessa on oma pelottavuutensa, surullisuutensa ja huojentuneisuutensa.


Ja nyt voin surra myös sairaus-aikaa, koska ei tarvitse enää pinnistää ja tsempata.