Eilen jälleen yksi kuolinviesti tavoitti minut. Kuolema pysäyttää aina. Se myös näyttää penkovan itse kunkin sisintä ja nostavan esiin kaiken sen, minkä arjen kiireen keskellä tavallisesti haluaa laittaa sivuun.
Tällä viikolla suru on muutenkin ajankohtainen, sillä äidin kuolemasta tulee lauantaina kuluneeksi tasan vuosi.
Huomaan suruni pehmentyneen. Se ei ole enää niin repivää ja tuskaista kuin alussa. Tottakai se tekee vieläkin kipeää, mutta pehmeämmin. Tuntuu, kuin meissä ihmisissä olisi sisäänrakennettuja kerroksia ja jotkut asiat halkaisevat ne, muistuttaen itsestään aina silloin, kun jokin tapahtuma, asia tai vaikkapa haju koskettaa niitä. Muistot ovat portteja elämänkokemuksiin ja kaikkiin niihin tapahtumiin, jotka muovasivat meistä juuri tällaisia joita olemme tänään. Uskon, että äkkiseltään suurin osa meistä ajattelee, että ei haluaisi niitä muistoja (joillekinhan ne ovat myös traumoja) eikä haluaisi, että aina yhtäkkiä missä ja milloin vaan voidaan sisimmän haavat repäsit auki ja taas sitä huomaa olevansa keskellä sisäistä myllerrystä... Mutta kun asiaa pohtii kauemmin, voi kenties huomata siinä piilevän toivon säteen: jokainen kerros ja prosessi on matka kohti ehyempää minää. Minun ei tarvitse olla sama minä aina vaan voi edelleen muuttua, kasvaa, pehmetä ja tulla syvällisemmin tietoiseksi elämästä. Jotkut asiat näyttävät kulkevan kanssamme läpi elämän. Niistä me myös usein ammennamme elämänviisautta ja uskoa selviytymiseen.
Surun ja haavat voi siis ottaa myös mahdollisuutena.
Surun kipeimmällä hetkellä minusta tuntui, etten oikein tavoittanut Taivas-toivon aspektia. Myönnän sen ihan rehellisesti. Tuntui, ettei näkökykyni yltänyt sinne asti. Tässä ja nyt tuntui niin pistävän kipeältä, että sen kivun kantamisessa oli tarpeeksi. Ehkä myös luuloni olivat vääriä. Kenties odotin ja luulin tuon toivon olevan jotain viilentävää tuulahdusta ja rauhallista henkäystä suruuni - jotain, joka vesi surun hetkessä pois ja toisi ilon ja rauhan tilalle. Pyyhkisi kerralla kyyneleet. Eikä se ollut sitä ainakaan silloin. Minua lohdutti todella paljon se, kun ystäväni sanoi minulle jouluna, että: "Eihän taivas-toivon tarkoitus olekaan viedä surua ja ikävää pois. Toivo on se, joka estää surua muuttumasta epätoivoksi."
Niin, minulla on toivo valoisammasta tulevaisuudesta. Kivunkin keskellä huomaan sisälläni pienen toivon säteen, joka luo valoa pimeyteen.
En vain uskalla katsoa huomiseen, vaan uskallan myös olla aito tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti