Sanoin jo jokin aika sitten kirjoittavani jotakin aiheesta 'My Voice'. Näyttää siltä, että vaikka aihe pyöriikin päässäni usein, on vaikeaa pukea sitä sanoiksi. Tuntuu, etten osaa vielä sanoin ilmaista, mitä ajattelen. Aloitan kuitenkin keskustelun ja uskon, että jos te olette pohtineet jotakin vastaavaa, tästä voi syntyä mielenkiintoinen keskustelu.
Olen matkalla löytämässä 'omaa ääntäni'. Minusta tuntuu, että olen jo alkanut aavistaa, millainen se on.
Olen matkalla löytämässä 'omaa ääntäni'. Minusta tuntuu, että olen jo alkanut aavistaa, millainen se on.
Jane Stephensin mukaan oman äänen löytäminen on ensimmäinen askel sillä tiellä, että voi muuttaa jotakin itsessään. Saati sitten että haluaisi tehdä vaikutuksen maailmaan.
Stephensin artikkeli 'Voice' on jäänyt mieleeni muhimaan ja olen jäänyt erityisesti pohtimaan hänen näkemystään siitä, kuinka meidän pitää opetella luottamaan omiin sisäisiin vaistoihimme, uskaltautua olla olemaan läsnä ja jopa avata itsemme niin, että tulemme hieman haavoittuviksi läsnäolevassa tilanteessa:
'Voice goes two ways. It's about learning to get in touch, listen to and trust your own instincts; it's about threading instinct and experience into the fulcrum of sharp, clear expression. Born at the intersection of tentativity and certainty, it requires bit vulnerability and presence. It is productive first ingredient for individuality and for collaboration, essential not only for changing the world, but for changing oneself.
--To have a voice is to be fully present, to feel counted in, and counted on, to have something to say, and to be heard.'
Oman äänensä voi oppia tunnistamaan esimerkiksi sen kautta, että huomioi ne hetket, joissa itsekin yllättyy, kuinka vahvasti puhuu. Tiedäthän ne hetket, joissa sydän on mukana kun puhuu. Ne hetket, kun oma sisin resonoi.
'Find the soul.
Be true to your core values.
Emotion is differentiating. Understand the set of values and emotions people want to tap into.
Be authentic.'
Autenttisuus. Moni tavoittelee sitä. Huomaan, että olen jo niinkin vanha, että huvitun katselemalla maailmaan tutustuvien nuorien 'autenttisuutta' massatuotannon ja turismin kautta. Harva aloittaa sillä, että pohtii omat arvonsa ja sitoutuu elämään niiden mukaan. Kuitenkin juuri niistä juurista syntyy pitkällä välillä erilaiset vivahteet, autenttisuus.
Autenttisuus ei synny puristamalla ja pinnistämällä. Se syntyy levosta käsin silloin kun uskaltaa kuulla omaa sisintään ja olla sille uskollinen. Silloin kun uskaltaa astua maaperälle, jota kaikki muut eivät ole edeltäkäsin tallanneet.
Autenttisuus ei synny puristamalla ja pinnistämällä. Se syntyy levosta käsin silloin kun uskaltaa kuulla omaa sisintään ja olla sille uskollinen. Silloin kun uskaltaa astua maaperälle, jota kaikki muut eivät ole edeltäkäsin tallanneet.
Tänäkin keväänä olen yllättynyt monesti, kun olen huomannut oman sisimpäni resonoivan eri vahvuuksilla. Se ei tapahdu joka päivä. Eikä se tapahdu kiireessä. Arkeen mahtuu niin monenlaista, että olisi mahdotonta sanoa kaiken sen tuottavan resonaatiota sisimmässäni... mutta en siltikään sano sitä, etteikö sillä kaikella olisi merkitystä. Se kaikki kuuluu tähän kokonaisuuteen. Itseasiassa koko tämä kevät on edustanut minulle muutosprosessia jälleen kerran. Tällä kertaa vain uuden työtehtävän myötä. Ja siihen, mihin luulin kestävän kuukauden, menikin neljä. Siihen, että löysin rytmiäni uudelleen ja selvisin jossakin määrin muutoksen vääjäämättömästä päällekkäisyydestä elämän eri osa-alueilla, meni koko kevät. Tämän kaiken keskellä olen kuitenkin positiivisesti yllättynyt niistä hetkistä, kun istun keskellä palaveria ja huomaan sisimpäni inspiroituvan... tai kun olen ollut Bangkokin ruuhka-ajan skytrainissa ja ajatukseni ovat pulpunneet uutta. Sisimmälläni on ääni. Sisimpäni resonoi kohdatessaan sävyisiä sointuja.
Näen muutoksen valtavana mahdollisuutena. Voin tarkistaa uudelleen kurssiani ja valita uudella tavalla. Moni asia saa myös uuden perpektiivin silloin, kun on pakko liikkua ulos totutusta.
Mutta vaatii rohkeutta olla aito. Vaatii rohkeutta laittaa itsensä likoon. Tarvitaan myös viisautta olla hiljaa silloin, kun oma sisin on hiljaa. Ja ennenkaikkea tarvitaan kykyä aidosti kuunnella myös toisten ääniä -- eikä tulkita niitä heppoisesti omien ennakko-odotusten kautta. On muitakin merkityksellisiä ääniä. Tässä maailmassa ei pitäisi olla erilaisten äänten kilpailua, vaan pikemminkin pitäisi etsiä erilaisten äänten yhteensointuvuutta.
Uskoa omiin arvoihin ja näkemyksiin tarvitaan silloin, kun asettaa Status Quo -tilan kyseenalaiseksi. Ja läheiset ihmiset ovat kullanarvoisia silloin, kun kaikki eivät vielä näe. Sillon tarvitaan niitä, jotka seisovat rinnalla.
Olisi mielenkiintoista kuulla, oletko tunnistanut oman äänesi tai edes pohtinut asiaa?
PS. Loppuun en malta olla vielä lisäämättä Carrie Hondmarsh:in näkemyksiä samasta aiheesta. Hän on liike-elämässä menestynyt nainen... tykkään hänen 'jalat-maassa-maalaisjärki-asenteestaan' (kokonaisuudessaan artikkeli löytyy täältä):
Näen muutoksen valtavana mahdollisuutena. Voin tarkistaa uudelleen kurssiani ja valita uudella tavalla. Moni asia saa myös uuden perpektiivin silloin, kun on pakko liikkua ulos totutusta.
Mutta vaatii rohkeutta olla aito. Vaatii rohkeutta laittaa itsensä likoon. Tarvitaan myös viisautta olla hiljaa silloin, kun oma sisin on hiljaa. Ja ennenkaikkea tarvitaan kykyä aidosti kuunnella myös toisten ääniä -- eikä tulkita niitä heppoisesti omien ennakko-odotusten kautta. On muitakin merkityksellisiä ääniä. Tässä maailmassa ei pitäisi olla erilaisten äänten kilpailua, vaan pikemminkin pitäisi etsiä erilaisten äänten yhteensointuvuutta.
Uskoa omiin arvoihin ja näkemyksiin tarvitaan silloin, kun asettaa Status Quo -tilan kyseenalaiseksi. Ja läheiset ihmiset ovat kullanarvoisia silloin, kun kaikki eivät vielä näe. Sillon tarvitaan niitä, jotka seisovat rinnalla.
Olisi mielenkiintoista kuulla, oletko tunnistanut oman äänesi tai edes pohtinut asiaa?
PS. Loppuun en malta olla vielä lisäämättä Carrie Hondmarsh:in näkemyksiä samasta aiheesta. Hän on liike-elämässä menestynyt nainen... tykkään hänen 'jalat-maassa-maalaisjärki-asenteestaan' (kokonaisuudessaan artikkeli löytyy täältä):
'I’ve learned that trying to be like someone else, because of a perceived advantage, doesn’t work in any part of life, least of all in business. There is no room for imposters in any part of a successful enterprise.
Women should be celebrating their different skills, their unique view and using their different life experiences to enhance their contribution in business.
Women aren’t a homogenous, one-size-fits-all group with a single voice. We are all different and valued whatever our gender. This ethos stretches across everything — we demand diversity in approach and thinking and a forum where all views are heard.
It’s not tokenistic or politically correct; in fact, it’s much more prosaic – different people, with opposing views, working to a common goal, to produce the best, most tested, challenged and robust work.'
kirjota nyt hyvä nainen kirja. sun kirjottaminen on jotakin niin hianoo ja spesiaalia, se miten kirjoittamalla ilmaiset ajatuksia sekä tunteita. Noh, ei uutta muutosta tähän tai pökköä pesään, mut pistä korvan taa. ;)
VastaaPoistaJoo...komppaan edellistä! Mielenkiintoista!!
VastaaPoistaJa oma ääni...sen löytymiseksi voi joutua kulkemaan pitkän matkan..matkalla ollaan..
VastaaPoistaOn myös mielenkiintoista miettiä, mille haluaisi antaa äänensä... Ja antaako elämässään soida sellaisia ääniä, joista ei ole niin ylpeä/ei haluaisi itseään muistettavan.
VastaaPoistaJuu Hennaan ja Karoon on helppo yhtyä. Paljon ajatuksia herättävä aihe ja totisesti kirjoitat hyvin!
VastaaPoistaMutta muuten en oo osannut oikein vielä sanoa tähän mitään.
Mä luulen, että en oo tainnu nimenomaisesti pohtia oman ääneni tunnistamista, mutta jotain tässä kirjoituksessa kyllä resonoi kovasti. Oon ehkä saattanut miettiä jotain samankaltaista kutsuen sitä ehkä pikemminkin omasta itsestään käsin elämiseksi. Osa tästä mun ajattelusta tulee varmaan jostain heideggerilaisesta eksistentialismista (tai siitä osasta, mitä siitä nyt voi kukaan tajuta) ja osan tunnistan Carita Hellstenin (kiitos Karolle kirjavinkistä) ääneksi. Näiden sekoittamana oon sit jotenkin miettinyt sitä, että omana itsenä eläminen on jonkin sisäisensä itsensä löytämistä. Carita muistaakseni ihan eksplisiittisesti sanookin, että elämän tarkoitus on tulla yhä enemmän siksi, mitä sisimmässämme olemme ja myös Jumalan tahdon täyttäminen on mahdollista löytää seuraamalla omaa sisäistä ääntäni.
Jaan Karon kanssa myös havainnon siitä, että oman äänen löytäminen voi olla vaikeaa - tai ainakin mikäli tätä oman äänen löytämistä voidaan pitää jokseenkin samana kun oman sisämpänsä löytämistä/omalle itselleen läsnä olemista. Mä huomaan kuulevani tosi voimakkaasti kaikkien toisten ääniä ja ehkä siksikin helposti määrittäväni itseni toisten näkemysten, transferenssien tai projektioiden mukaiseksi. Olen joko sitä, mitä ajattelen muiden haluavan minun olevan tai yksinomaan sitä, millaiseksi muut minut näkevät.
Miten sitten tulla omaksi itsekseen tai löytää oma äänensä? Tässä kohtaa taidan osata vasta kysyä noita kysymyksiä vastauksien sijaan, mutta Carita on vastannut mulle määrittämällä, että yksi tie oman itsensä löytämiseen on omien tunteidensa ja tarpeidensa tiedostaminen ja oman itsensä vanhemmuus. Mulle se on ollut konkreettisesti rajojen tunnistamista siinä, että mihin minä lopun ja mistä joku toinen alkaa tai mitkä tunteet ovat omiani ja mitkä taas jonkun toisen minua koskevia tarpeita tai toiveita. Noita Stephensin läsnäoloa ja haavoittuvuutta komppaan kyllä myös. Niiden kautta ei enää toimikaan joissain tilanteissa niin, että muka tietäisi mitä tehdä tai muka ei pelkäisi tai olisi epävarma, ja vaikka se on toisaalta hirvittävää, toisaalta se parhaimmillaan tuottaa voimakkaan itselleen läsnä olemisen kokemuksen. Ja sitä kautta mahdollisuuden tunnistaa hieman myös omaa ääntään.
Aitoudensta, autenttisuudesta ja erilaisuudesta voisi kenties myös vielä sanoa jotain, mutta ehkä ensi kerralla. :)
Jäin vielä pohdiskelemaan tuota autenttisuutta. Huvikseen suoritin pikaisen nettihaunkin ja löysin sille seuraavanlaisia määritelmiä:
VastaaPoistaAutenttinen = aito, väärentämätön, luotettava.
Autenttisuus viittaa alkuperän aitouteen.
Autenttisuus filosofiassa; erityisesti eksistentialismin käsite, uskollisuus omalle persoonallisuudelle ulkoisen maailman paineissa.
Autenttisuus historianelävöittämisessä; esineen, toiminnan, tavan tms. sopivuus siihen aikakauteen, jota on tarkoitus kuvata.
Autenttisuus taiteessa; taiteen uskollisuus artistin minälle.
Autenttinen oppiminen
Autenttinen on kirkkosävellaji, jossa asteikko ulottuu perussävelestä sen oktaaviin. Vastakohta: plagaalinen.
'Omasta itsestään käsin' eläminen on hyvä määritelmä. Siinä on jotakin autenttista, uskollista omalle itselleen ja sisimmälle äänelleen.
Vaikka huomaankin kirjoittaneeni postaukseni tulvilleen sekavaa ajatuksenjuoksua, erottelen vielä mielessäni kaksi asiaa (vaikka ne eivät sinänsä ole loputtoman erillisiä, mutta tietyssä mielessä näen ne erillisinä):
(1) omana itsenään eläminen ja oman sisäisen äänensä kanssa sinuna oleminen ja
(2) Sen äänen löytäminen ja käyttäminen, joka vaikuttaa ympäröivään maailmaan.
--- tällä jaolla ehkä vielä haen sitä, että on edelläkävijöitä ja seuraajia. On vaikuttajia ja kuuntelijoita. Kaikki eivät johda, puhu, kirjoita kirjoja, muuta maailmaa jne. Eikä siinä ole mitään huonommuutta itsessään... mutta silloin oma ääni ei ehkä kanna omaa itseä paljoakaan pidemmälle. - - -missä ja miten siis muodostuu ne äänet, joille tulee niin suuri kaikupohja, että ne resonoivat laajalti?
---- ja jos vielä pohdin ääneen, niin tietyssä mielessä uskon, että meidän tulee löytää sisimpämme ääni, mutta toisaalta uskon, että kasvamme ja muutumme valintojemme kautta, joten ei ole olemassa "yhtä oikeaa minää", jonka voin vahingossa olla löytämättä... enemmänkin ajattelen myös niin, että meissä on kätkettynä mahdollisuuksien siemeniä, ja elämämme aikana kasvamme ja "meidän sisin puutarha" voi puhjeta kukkaloistoonsa. Näinollen harva on elämänkaarensa huippupisteessä 15-vuotiaana. (vaikka voisi myös kysyä, onko siellä vain yhtä huippuhetkeä)... ehkä vaatii aikaa tutustua maailmaan, tutustua itseensä, testata siipiään, kuunnella oman äänensä sointuvuutta maailman orkesterissa... ja sitten jossakin vaiheessa voi odeta olevansa kypsynyt sisimmässään niin, ettei kaikki aina maistu raa'alta.
Samoin tuli mieleen vanhan sanonta 'seura tekee kaltaisekseen'. 20-vuotiaana Suomessa opiskelijakaverieni kanssa olin ehkä niin aito kuin silloisessa elämäntilanteessani koin. Mutta tänään, joidenkin Aasia-vuosien jälkeen ja muidenkin elämänvaiheiden, joku voisi pitää sisintäni jossakin määrin hyvinkin erilaisena. Ja kuitenkin: minussa on aina jotakin samaa, juuri minulle ominaista. Kun astuu elämässään "uuteen huoneeseen, tilaan", oma sisin kohtaa uusia peilejä ja ärsykkeitä ja Status Quo saa mahdollisuuden muuttua. Jokainen ihminen, aito kohtaaminen, uusi kirja, vieraan kulttuurin kohtaaminen, voi olla se liikkeellepaneva voima, joka herättää kysymysmerkkejä sisimmässä, joka oli juuri asettunut paikoilleen, löytänyt tasaisen äänen, vastaukset kysymyksiin ja tavan elää totutussa ympäristössä tuttujen persoonien kanssa. ----muutos haastaa oman sisimmän kysymyksillä. Säilyäkö samana vai muuttua?
Ja kaiken sen keskellä: on tärkeää säilyttää herkkyys oman sisimpänsä ehdottomille rajoille. On tärkeää, ettei kaikki voi olla kaupan ja vaihdossa. On tärkeää, että omassa sisimmässä on 'pyhin', jonne kuka tahansa ei pääse ja jota ei transerenssit, ympäristön paineet ja rooliodotukset saa muokata mielinmäärin.
...mutta nyt lopetan ennenkuin omakin pää menee pyörälle tästä kaikesta (ellei se jo mennyt) ;D
PS. En malta olla vielä sanomatta, että "TOISTEN ÄÄNIEN VOIMAKAS KUULEMINEN" on myös arvokas lahja ja ominaisuus, ellei se sitten tarkoita sulautumista toisten persoonan jatkeeksi ja itsensä kasottamista toisten persooniin.... Silloin, kun tietää ja tunnistaa myös oman sisimpänsä rajat ja osaa tarvittaessa 'purkaa' toisten kaatamat tunnetilat, voi olla itseasiassa vahvasti läsnä, kohdata aidosti ihmisiä, tulkita toisten tunteita, välittää, ja tuoda tasapainoa ihmisten välille.
VastaaPoistamielestäni kun puhumme äänestä niin tulee mieleen seuraavanlainen käsite: äänikertymä. tykkään Ruutin viittaamasta lauseesta: it's about threading instinct and experience into the fulcrum of sharp, clear expression
VastaaPoistaMeillähän on kaikilla ääni ja siihen meillä onkin oikeus. Kuitenkin kaikilla ei ole samaa painoarvoa omassa äänessä. Kun kuuntelemme ihmisiä niin kyllä se selväksi tulee et jollain on enemmän painoarvoa omalle äänelle kun toisella. Uskon et äänikertymässä on kyse kokemuksien tuloksesta, muttei yksistään niinkun quote toeaakin. (Siis kokemushan on parhaimmillaan sitä, että niiden käytyä läpi ja niitä prosessoimalla meille kertyy laajempaa ymmärrystä, näkökulmaa, jne. joka taas kasvattaa meidän kykyä käsitellä asioita syvemmin. Mielenkiintoista on sekin, ettei pelkästään positiiviset kokemukset ole tätä prosessia viemässä eteenpäin vaan sanoisin et etenkin negatiiviset kokemukset herättää meitä peilaamaan, prosessoimaan, käymään asioita läpi. Tämä prosessi sit kasvattaa meidän omaa ääntä. Toinen osa tohon quote:iin on "instinct", eli vaisto. Joillakin on synnynnäinen vaisto joka auttaa heitä käsittelemään/ymmärtämään asioita paremmin kuin joku muu. On hienoa ruveta havaitsemaan, että on oma ääni mut taas haastavaa hyväksyä sen, että se vaatii aikaa että äänikertymää voi syntyä. Ei niin ettei nuorella ei voisi olla äänikertymää, mutta tosi-asia on se, että hänenkin ääni kasvaa siitäkin vahvemmaksi ikääntyessä.
Ehkä tähän sopiikin Paavalin ohje: älköön kukaan luulko itsestään liikaa.
On hyvä pitää ääntä, mutta on myös tärkeä osata reflektoida omaa äänikertymää objektiivisuuden ikkunasta ja hyväksyä taso missä tällä hetkellä on.
nii ja viel mitä Ruut sano siitä, että mihin haluaa kasvattaa ääntä. Se on todella hyvä kysymys. Huominen ääni on tämän päivän sisältyvät kokemukset ja päätökset.
VastaaPoistaRuut käytti tossa kommentissaan myös sanaa "status quo". Tämä on myös hyvä pohdinta etsiessään omaa ääntä. Etenkin jos lähtee siitä, että yleisesti muutosvastarinta on kaikissa. Eli jos ääni jonka löydämme on staattinen luonteeltaan niin onko se hyvä asia vai ei ajatellen sitä et äänikertymää pitäisi tavoitella. Tietenkin on olemassa sellaisia muuttumattomia osia meidän äänessä (arvopohja, eettisyys, jne.), mutta nekin taitaa hieman olla jatkuvassa liikehdinnässä ja toisaalta sehän on tavoite (ei niin et välttämättä muuttuvat, mutta syvenevät ja kokonaillistuvat..(haha..taivutusmestari henry;)).
Ja taas kerran huomaan miettiväni, että mihin kohtaan tätä inspiroivaa ajatusten paljoutta oikein tarttuisi! Teillä on liian paljon mielenkiintoisia ajatuksia ;)
VastaaPoistaIhan eka mun sieluni henkäisi syvän aamenen tolle Ruutin ajatukselle siitä, että ei ole mitään yhtä oikeaa minää, jonka voisi olla löytämättä. Mä oon itsessäni joutunut aivan liian paljon haastamaan ajatusta tästä yhdestä ainoasta ja oikeasta, liittyen sitten yhteen jos toiseenkin asiaan. Mutta mun itseni aikuiseksi kasvamisen ehkä suurin prosessi on ollut jotenkin pikkuisen alkaa tajuta, että ei ole olemassa jotain yhtä tiettyä ja valmiiksi predestinoitua elämäntapaa tai minua, joka olisi tarkoitus löytää. Mun pään sisään on jostain iskostunut hirmu syvälle ajatus siitä, että jostain oman elämänsä suunnitelmasta voi tippua ja muuttua "vääränlaiseksi" hukaten näin itsensä ja elämänsä.
Tällä kummallisella maailmankuvalla lienee jonkinlainen herätyskristillinen juuri siinä, että meille on tyypillistä opettaa yhtä ainoaa ja oikeaa Jlan suunnitelmaa, joka itse kunkin yksilöihmisen on tarkoitus elää todeksi. En oo sitä mieltä, että koko ajatus kaikkineen on väärin, mutta jo ihan itseni kohdalla siitä on tullut jotenkin liian tiukkaa. Silloin tuo oman elämän ulkoa määrätyn suunnitelman alituinen etsiminen on johtanut mua elämään jotenkin vähän itseni vieressä ja väärissä kohdissa olemaan ilmaisematta (tai edes tunnistamatta) omaa tahtoani. Tällä "äänikielellä" sanottua mua sinänsä hyvä kristillisyys on jotenkin kierosti estänyt löytämästä omaa ääntäni, sillä oon koko ajan ollut jotenkin obsessoinut siihen ajatukseen, että jossain itseni ulkopuolella on se joku ääni, joka mun on tarkoitus tulla löytämään. Ja mun on kauheen työlästä yrittää saada itseäni tunteidenkin tasolla uskomaan, että elämä voi onnistua monenlaisena.
Toiseksi tuo kahtiajako on musta oikein hyvin perusteltavissa. Kun huomaan automaattisesti miettineeni tätä äänen tunnistamista ja omistamista vain tuosta ykkösen näkökulmasta, mutta tuo kakkoskohdan "oman äänen vaikuttavuus" on jossain määrin eri asia.
Mutta apua, mulla pitäis olla nyt kiire, joten jatkan vielä!
Mä mietin tota äänen "sosiaalisuutta"/vaikuttavuutta/äänikertymää (tai millä ilmaisulla sitä kuvaakaan, kun käyttää omaa ääntään niin, että se vaikutta ympäristöön) alkaessani tässä keväällä lukea kirjallisuuden klassikoita. Oon joskus lapsena (juu, oon ollu outo jo sillon..) ajatellut, että haluan lukea kaikki suuret klassikot tietääkseni mitä elämä on ja kuullakseni ihmiskunnan yhteisen äänen kaikuvan vuosituhannesta toiseen (tai jotain muuta tekotaiteellista;). Mutta tähän ajatukseen palattuani mietin siis sitä, että mikä tekee jostain teoksesta klassikon? Samalla voisi kai myös kysyä sitä, että miksi joitakin puhujia kuunnellaan tai millä perusteella historian suuret vaikuttajat valikoituvat?
VastaaPoistaOn varmaan totta, että oma ääni kasvaa tai jotenkin syvenee elämänkokemuksen myötä - siis kuten Henry jo kirjoittikin. Kun jossain määrin on kai perusteltua ajatella, että kaikkia ihmisiä on kautta aikojen ja paikkojen yhdistänyt jonkin yhteinen ihmisyys. Kaikki me koemme elämää joltain osin samalla tavalla, siis ainakin synnymme, liitymme toisiin ihmisiin, tunnemme samoja tunteita, kuolemme. Ja tätä taustaa vasten merkittävän äänen omistavat ihmiset (tai esim.ne klasikkokirjat) ovat kai niitä, jotka jotenkin osaavat pukea sanoiksi tätä elämäksi nimitettävää kokemusta.
Muutos ja minänä säilyminen on myös mielenkiintoinen aihe, mutta siitä mulla ei oo vielä nyt mitään sanomisen arvoista sanottavaa. :)
...mitäköhän saan tähän kirjallisesti tiivistettyä tämänhetkisistä ajatusvyöryistäni... helposti sitä sanoo liian nopeasti jotakin, mikä ei ole vielä kypsynyt. Laitetaan siis prosessoinnin piikkiin: Tykkäsin siitä, mitä HENRY sanoi ÄÄNIKERTYMÄSTÄ. Ehkä uskaltaisin vielä lisätä, että pelkkä vaisto ja reflektoitu kokemus ei vielä riitä, vaan niiden lisäksi joskus merkittävää roolia pelaa nimenomaan ajoitus ja paikka (=historiallinen tilanne). Ikäsidonnaisuus riippuu varmaan aiheesta --ja tällä tarkoitan lähinnä sitä, että tietyt kokemukset tulevat vasta tietyssä vaiheessa elämänkaarta tai tietty kokemus on ehtinyt kertymään vasta tietyn ajanjakson aikana. Tämän kaiken sanottuani en kuitenkaan tekisi minkäänlaista johtopäätöstä, jonka mukaan nimenomaan vanhemmalla henkilöllä olisi suurempi äänikertymä kuin nuoremmalla. Harmittavan useinkaan ei. (Ja ehkä joillakin ihmisillä ei vaan ole 'instinctiä' ja heidän sosiaalinen äänensä ei ole näinollen koskaan kantava.)
VastaaPoistaJa tästä ehkä nousee kysymys siitä, että mihin itse pyrkii kasvattamaan elämässään äänikertymää... Vähän kun mulle aina sanottiin lapsena, että 5% on lahjakkuutta, 95% harjoittelua. Voisiko samalla tavalla ajatella, että meidän sisimmässä on niitä pienenpieniä resonoivia sointuja, ja jos alamme harjaannuttaa niitä ja annamme niille elämässämme tilaa ja kaikupohjaa, ne vahvistuvat? (Riippuu varmaan asiasta, mitä tämä sitten tarkoittaa käytännössä)
Toi ANNAERIIKAN nostama KLASSIKKOKIRJA-näkökulma on myös mielenkiintoinen! Jotkut kirjat ovat varmaan olleet julkaisuhetkellään niin 'veitsenterällä' olevia teoksia, että ne ovat aiheuttaneet laajan äänivyöryn ja avanneet tilaa toisille samankaltaisille äänille. Toisilla kirjoilla näyttää olevan sanaton totuus ihmisyydestä yli aikakausien. Mikä on sinänsä mielenkiintoinen ajatus: yli aikakausien ulottuva ääni. Anyway, mulle toi tekee paljonkin järkeä, että haluaa lukea klassikkokirjat kuullakseen ihmiskunnasta ja elämästä... Tarinoilla on aina valtava voima. Tarinoita voi 'kuulla' joka päivä seuraamalla ihmiselämää ja kuuntelemalla ihmisten kerrontaa ja katselemalla leffoja, mutta on jotain uskomatonta siinä, kun antaa mielensä keskittyä pitkään tarinaan (=kirjaan)... lukeminen haastaa oman mielikuvituksen, synnyttää tilaa aivoissa ja tuo erilaisen yhteyden tekstiin, koska saa olla olla se ohjaaja ja tulkitsija. Sehän onkin aina mielenkiintoista tarinoissa: minkä tulkinnan itse kirjoittaja antaa ja minkä antaa kukakin lukija/kuulija... painopisteet ja sovellukset voivat vaihdella paljonkin.
Sitten ANNAERIIKKA kirjoitti
VastaaPoista"Mutta mun itseni aikuiseksi kasvamisen ehkä suurin prosessi on ollut jotenkin pikkuisen alkaa tajuta, että ei ole olemassa jotain yhtä tiettyä ja valmiiksi predestinoitua elämäntapaa tai minua, joka olisi tarkoitus löytää. Mun pään sisään on jostain iskostunut hirmu syvälle ajatus siitä, että jostain oman elämänsä suunnitelmasta voi tippua ja muuttua "vääränlaiseksi" hukaten näin itsensä ja elämänsä."
---Oikeastaan arvasin jo seuraavan lauseen ennenkuin luin sen, sillä jostakin mun mielen sopukoista nousi jokin hämärä mielikuva joistakin raamattutunneista, joissa olen istunut joskus teininä ja kuunnellut mm. "sakkokierros" opetusta, jossa on siis suoraa sovellettu Israelin kansan 40 vuoden ylimääräinen kierros elämaassa meidän henkilökohtaisiin johdatuskysymyksiin. Aika rankkaa, etten sanoisi. Ja vieläkin huomaan törmääväni ARKIPUHEESSA selityksiin/toteamuksiin/neuvoihin, jotka nousevat tästä ajatuksesta ja voisi tiivistää esimerkiksi näin: "Yksi väärä valinta ja voit menettää elämäsi ykkössuunnitelman" - -niitä on sitten milloin kakkossuunnitelmia, kolmossuunnitelmia, ja ties minkälaisia sakkokierroksia ja erämaajaksoja. Aika allegorista tulkintaa elämästä, etten sanoisi...mustavalkoista ja kapeaa. Mutta toisaalta näyttää olleen/olevan monelle turvallinen maailmankatsomus = yksinkertainen selitys löytyy kaikkeen. Elämä on turvallista... paitsi että kun ei enää maaseutuyhteiskunnassa, missä elämänvalintoja oli korkeintaan muutama, vaan eletäänkin yhtäkkiä postmodernissa informaatioyhteiskunnassa kaupungeissa ja itseasiassa suuria vaihtoehtoja elämässä on paljon ja monet valinnat on tehtävät yksilönä, niin tilanne on aika toinen...
Jos aina 'etsii sitä oikeaa ääntä' itsensä ulkopuolelta, sitä ei tajua lainkaan, mitä on tänään. Äänihän nousee ensin omasta itsestä ja sitten sille tulee vuorovaikutus ympäristön kanssa, jonka aikana se voi alkaa muuttua... etsintää on ehkä sen verran, että tyhiössä ei ehkä ymmärrä sisällä olevan äänensä mahdollisuutta, mutta siitä huolimatta mun täytyy myöntää, että ihmettelen toisinaan sitä, että mistä nousee herätyskristillisyydessä toisinaan esiintyvä "elämänkielteisyys" ikäänkuin elämä ei olisi vielä tässä myös ja annettu hyvänä lahjana? Ja miten sopii yhteen karismaattisuus ja lakihenkisyys, vai onko se vaan sattumaa ja tietyn maan historiallisella tilanteella selitettävissä oleva sosiologinen ilmiö?
... mutta nyt mun pitää mennä höyrysaunaan ;D
Miten meistä on tullut sellaisia kuin olemme - siitä vasta riittäisikin ajatuksen virtaa suollettavaksi tähänkin kommenttiboxiin! Mua on viime aikoina kiinnostanut suomalaisen helluntailaisuuden amerikkalaiset juuret ja yhteys Yhdysvaltojen fundamentalisteihin. Tosin tää kommentti on siinä mielessä vähän turha, että en oikein osaa sanoa tosta aihepiiristä mitään järkevää, ainakaan vielä. Mutta asioiden ja ilmiöiden syntyjuurien tutkiskelu on kiinnostavaa.
PoistaEn kuitenkaan malta olla vielä sanomatta, että jonkinlainen "elämä on nyt"-tyyppinen havahtuminen tuntuu olevan jotenkin laajempi herätyskristillisessä tuttavapiirissäni tapahtunut ilmiö. Mielenkiintoinen pohdinnan aihe olisi myös se, että mitkä näistä ilmiöistä jotenkin väistämättä tuntuvat liittyvän yhteen: siis ovatko karismaattisuus ja (negatiivinen) fundamentalismi aina toistensa seuralaiset ja kuuluuko tiettyyn raamattu-uskollisuuteen aina välttämättömänä lieveilmiönä elämänkielteisyys?
Mulla on ollut pieni projekti menossa: silmät ovat avautuneet siihen, kuinka paljon kristittyinä perustelemme kaikkea mahdollista Vanhaan Testamenttiin (pyhät paikat, papit, kaavat, sotiminen, jne.) Se lista näyttää olevan loputon...ja nyt siihen tulee jälleen uusi asia: johdatus. Näyttää siltä, että meille on vahvasti opetettu johdatusta VT:n näkökulmasta. En oikein tiedä mistä ilmiö tulee tarkalleen, mutta ilmeisesti VT:n "musta-valkisuus" ja "selkeys" on kivempaa mieltää kun UT:n periaatteellisuus ja kokonaisvaltaisuus. Tarkoitan et VT:ssä on esim. selkeesti papisto ja taviskansa. Eli papisto toimittaa Jmln jutut, ja tavikset vaan tottelee heitä. Se et UT haastaa kaikkia yleiseen pappeuteen ja olemaan aktiivisia osia ruumiista on paljon enemmän aikaa vievää. Voisiko tämä elämänkielteisyys löytää perää tästä myös? VT:ssä haastettiin erottautumaan muista. UT:ssa Jeesus sanoo et lähettää meidät maailmaan!).
VastaaPoistaSitten mietin tota suhtautumista "entiseen minään". Siis siihen mitä oli joskus. Niinku Annaeriikka kirjoitti et "silloin pienenä olin jo outo;)". Olen paljon miettinyt sitä kuinka me suhtaudutaan entiseen minään. Harvoinhan se on sitä et ihailisimme meidän ajatuksia menneiltä ajoilta. Useimmiten suhtaudumme niihin niinkun 10v sitten olevaan muotiin: "kuinka mä pidin tollaisia!! Kuinka naiivi olinkaan". Yksi ystävänikin kertoi kerran kuinka oli 17v. kirjoittanut esseen: "Dostoevskyn käistys elämäst!!!" Kuinka hän on nauranut omalle naiivisuudelle jälkikäteen.
Mutta ehkä se vaatii armollisuutta tai jotain, et voikin katsoa itseä siitä näkökulmasta et se oli sitä aikaa (historiassa) ja tota ajattelin sen perusteella mitä olin siihen asti tajunnut. Eli katsoa mennyttä mittapuuna kasvussa. Täten menneisyys ei täyty hirveistä vaatteista ja kapeista/naiiveista ajatuksista, vaan elämän pinnoista joita voi olla itseasiassa mielenkiintoista tutkia:). Ja vielä katsoa niitä ajatuksia/mielipiteitä/toimintatapoja siinä ajassa jossa ne elettiin ja katsoa niiden vaikutusta ympärillään.
Meidän ihailemat suuret kirjailijat tuskin olivat tyytyväisiä kaikkiin kirjoihin mitä kirjoittivat, ja kenties lukiessaan ekaa teostaan monen vuoden päästä pohtivat kaikenlaisia parannuksia ilmaisuissa jne. Tämä on ihmisen perusluonnetta: pohtia menneitä ja miettiä parannuksia. Mutta toisaalta uskon et moni kirjailija on käynyt vanhoja teoksiaan läpi ja niitä lukiessa saanut hyvää näkökulmaa siihen mitä silloin oli ja miten silloin mielsi asiat.
No tää kaikki ehkä liittyy omaan ääneen siten, et katsoessa taakse menneisyyteen ja eri elämän tilanteisiin niitä ajatuksia/pohdintoija joita on ollut, ni sieltä tulee monesti esille ajatuksia joita tänäkin päivänä ajattelee (vaan hieman raaempana/muotoutumattomampana;). Kyllähän kaikki DaVincinkin maalaukset esittävät joitakin samanlaisuuksia karakterin ja tyylin suhteen vaikka niitä hän väsäsi monen kymmnenen vuoden aikana.
Lyhyesi vaan tosta VT:n ja UT:n erosta. Ehkä sanoisin mielummin, että tietylllä aikakaudella on omat tietyt tulkintatapansa tulkita Raamattua, ja se on lyönyt leimansa joka asiaan, olipa sitten kyseessä VT tai UT. Vikaa sinänsä kummassakaan kirjassa ei ole elämänmyönteisyyden suhteen -- VT:hän on mieletön vuoden juhlapyhineen, shalom-rauhoineen ja hedelmätarhoineen, johon Jumala johdatti luvatun kansan nauttimaan elämästä Hänen yhteydessään... Sitä samaa pitäisi mielestäni olla yhä tänäkin päivänä (sikäli että puhutaan samasta kirjakokoelmasta), mutta nyt vielä täydellisempänä. Se, miten individualistisesti otamme elämän ja lopunajat, on sitten yksi erilaisia tulkintoja avaava jako.
PoistaMutta joo, minä ennen ja nyt -- ääneni ennen ja nyt. Toivon, etten katso taakse katuen, vaan pikemminkin hyväksyen... mutta samanaikaisesti toivon todellakin muutosta. En halua jäädä paikoilleen.
Huh, onpa olleet kiireiset viime päivät..
PoistaNyt kun kerran tässä keskustelussa on noussut esiin tää VT/UT-tematiikka, niin en malta olla aloittamatta kommentointiani tästä. Kun VT:n ja UT:n välinen suhde (ja muutenkin koko suhtautuminen Raamattuun) tuntuu tulevan esiin säännöllisesti seurakunta-arjessa siten, että huomaan erinäisissä tilanteissa miettiväni helluntailaista "raamattunäkemystä" tässä testamenttien keskinäisessä suhteessa.
En tiiä, että ootteko te käyneet IK:n MTh:n aikananne Jauhiaisen raamattuteologian kurssin. Mä olin sillä viime syksynä ja sen aikana varsinkin mietin tätä. Lähkökohtaisesti huomaan, että en ollut kovin innostunut raamattuteologisista keskusteluista sinänsä (mussa on vähän liikaa postmodernia kielifilosofiaa lukenutta sosiaalitieteilijää siihen), mutta sillä kurssilla mua kiinnosti erityisesti VT:n ja UT:n suhde. Me helluntailaisethan pyrimme raamatunluvussamme löytämään sen, mitä Raamattu mistäkin asiasta sanoo ja löytämään "raamattu-uskollisen" suhtautumistavan niin asiaan jos toiseenkin. Tässä en mitenkään sano, että onko tämä hyvää vai huonoa, mutta mielestäni se on helluntailaista. Tähän ajattelutapaan yleensä liittyy aksiomaattisesti ajatus siitä, että meidän on mahdollista saada selville se, mitä Raamattu sanoo. Kaikista yksinkertaisimmassa lukutavassa sen kun vain luemme Raamattua suoraan, opiskelleemmat helluntailaiset taas ovat hieman hämmentäneet itseään lisäämällä mukaan historiallis-kriittisiä ideoita mm.alkuperäisen kirjoittajan tarkoituksesta tai konteksteista. Nämäkin haasteet on kuitenkin kontekstiympyröitä ja muita tulkinnan apuvälineitä käyttäen mahdollista voittaa ja saada selville se, mitä Raamattu sanoo. Sen sijaan ajatukset siitä, että kaikki lukemisemme tapahtuu aina oman ymmärryksemme puitteissa tai että aina näkisimme tekstin oman lähtökohtamme määrääminä eivät ole niin keskusteltuja. Enkä taaskaan sano, että onko tämä hyvää vai huonoa.
Tämän raamatullisuuden lisäksi meille on keskeistä myös Jeesus. Mä ainakin muistan jo lastenleirillä omaksuneeni ajatuksen siitä, että Jeesus on uuden liiton alku, evankeliumin keskus ja Jlan selvin ilmoitus itsestään. Tällä jeesuskeskeisyydelle olemme onnistuneet sivuuttamaan VT:n lait (tai ainakin suuren osan niistä jotain verensyöntikieltoa lukuunottamatta, mikä on äärimmäisen mielenkiintoinen ilmiö!), mutta johdatusajattelussa retoriikkaamme totisesti kuuluu vielä ajatus sakkokierroksista ja Israelin kansan erämäävaelluksesta. Samaistamme itsemme yksilöinä Israeliin ja Jeesuksesta ja uudesta liitosta huolimatta miellämme elävämme samankaltaisessa liittonomismissa kuin Israel aikoinaan. Tähän VT-settingiin kun jollain tapaa kuului ajatus siitä, että Israel oli Jlan kansa, totteli Jlan lakeja ja vastapainoksi Jla piti siitä huolta. Jeesuksen myötä taas siirryttiin raamantun sisäisessä ajattelussa erilaiseen systeemiin, jonka ajatukseen ei enää kuulu samanlainen lakiliitto.
Samalla tavoin mulla nousee savua korvista kuunnellessani kristillisdemokraattista propagandaa siitä, kuinka Jla taisteli Suomen puolella talvisodassa samoin kuin Jahve aikoinaan Israelin ja kuinka nyt Suomen kadottaessa "kristilliset arvonsa" (viitaten sitten milloin mihinkin) meitä uhkaa Sodoman ja Gomorran kohtalo (joka myös otetaan usein esiin VT:sta). Ja USA:n republikaaneista en viitsi edes aloittaa...
Ja on mulla kyllä kanssa mielipahan lähteitä ;)
Joo, istuttiin Jauhiaisen tunnilla. Mulla lähinnä päällimmäisenä oli ajatus, että ehkä mun sittenkin pitäisi mennä muutamaksi vuodeksi lukemaan raamattuteologiaa, ennekuin sanon aiheesta mitään... mutta kurssi kyllä herätti ajatuksia. Yksi asia mikä mua puhutteli sen kurssin aikana, oli Brueggemanin VT:n teologia, ja hän mm. totesi, ettei Israelin kansalla ollut mitään systemaattista teologiaa Jumalasta tyyliin: 'Jumala kaikkivaltias jne' vaan he elivät elämäänsä ja vähitellen kertomus kasvoi... yhden kerran Jumala ilmoitti olevansa 'Parantaja', toisen kerran 'Herra joka näkee', kolmannen kerran 'Minä Olen'.... Mua tää jotenkin vapautti meidän (mun mielestä) liiankin pilkkovaan ja systemaattiseen ja kaiken selittävään hurahtaneelle länsimaalaiselle teologialle... elämä on kertomus ja Israelin kansa oli sitä ja mekin ollaan tietyllä tavalla. Meidän ei tarvitse vaan ulkoa päntätä Jumalan ominaisuuksia, vaan Hän voi myös näyttäytyä meille eri ominaisuuksissaan... ANYWAY, ehkä tää myös sopii vaan puhtaasti mun postmoderniin tulkintaani. Halusin sitä tai en, niin olen just viime viikon aikana miettynyt tosi paljon sitä, kuinka oon postmoderni.
PoistaOttamatta sen enempää kantaa siihen, mitä Raamattu milloinkin sanoo, on mun mielestä todella mielenkiintoista huomata, kuinka nimenomaan SUOMESSA kristillisyyteen kuuluu tiettyjä piirteitä, ja mm. monia historiallisia tapahtumia halutaan perustella myös Raamatulla ja Jumalalla (Ja nää voi olla todella erilaisia kuin esim. Aasian kristillisyydessä/helluntailaisuudessa taikka USAssa/Kanadassa/Etelä-Amerikassa). Asioista tulee ikäänkuin pyhempiä? Välillä esimerkiksi viime sotaan liittyvää retoriikkaa kuunnellessa voisi erehtyä luulemaan, että Suomi on ollut kristillisin maa koko Euroopassa... Tosin en saa sitä mielikuvaa lukiessani muita sen aikakauden tuotoksia.
En tiedä, mutta vaikka esimerkiksi lopunaikoina tapahtuisi mitä tahansa maanjäristyksiä yms. niin mä oon ihan sikakyllästynyt siihen, että jokainen asia selitetään Jumalan tuomioilla, ihan kuin sateenkaarta ei olisi olemassa, ihmiset viipottaa joka "profeetan" perässä ja niiden sanomat ovat kaikki kaikessa jne. (Ja samaan hengenvetoon totean, etten halua loukata ketään, joka uskoo toisin, mä en vaan usko).
Huvittavinta tässä raamattutulkinnassa on se, että välillä tulkitaan ja samaistutaan Israeliin, ja välillä nykyinen Israel on taas ikäänkuin pyhistä pyhin. Kaikkea mahdollista sekaisin. Kieltämättä sen kaiken keskellä kestää hieman aikaa luoda itselleen oppikokonaisuus, jonka on oikeasti pureskellut ja jonka puolesta voi seistä ;)
Ja roiskittuani näitä kommentteja vähän joka väliin, niin vielä yksi entisestä minästä. Tää keskustelu on haastavaa siinä, että tässä tosiaan olisi paljon aiheita, joihin tarttua. Ja samalla kun mä huomaan miettiväni tekstiäni vasta sitä kirjoittaessani, niin sekasotku on ehkä väistämätöntä :)
PoistaMutta entisestä minästä siis.
Tykkäsin kovasti tosta ajatuksesta menneisyydestä erilaisina elämän pintoina. Kun viisautta taitaisi olla tutkia myös mennyttä itseään oikeassa kontekstissa - eli siis suhteessa niihin historiallisiin tilanteisiin. Mulla on joskus rasittava taipumus alkaa jossitella mennyttä elämääni ja suorastaan syyllistää itseäni joko siitä, mitä oon tehnyt, valinnut tai sanonut tai siitä, mitä jätin tekemättä, valitsematta tai sanomatta. Jossain sanonnassa sanotaan, että olet sitä, millaiseksi elämänvalintasi ovat sinut tehneet ja totta lienee myös se, että what if-puhe on aina vaan spekulaatiota. Mutta toinen lohdullinen näkökulma tähän menneen itsensä miettimiseen oli jostain kuulemani ajatus siitä, että ehkä jotain omaa itseä/ääntä on ollut näkyvissä jo menneisyydessä. Tuo oma autenttinen ääni saattaa tästä tilanteesta lähtien näyttää naiivilta tai typerältä, mutta omassa kontekstissaan se on saattanut olla vähintään liikettä kohti sitä, kuka (tänään) olen. Kai oman menneisyytensä miettiminen voisi olla jotenkin verrattavissa itsensä tunnistamiseen eri kulttuureissa. Suomessa elämäni todennäköisesti näyttää vähän erilaiselta kuin jossain muussa maassa, mutta näistä "pintaeroista" huolimatta minua saattaa ohjata jonkin syvempi periaate tai ääni.
Mmmm.... huomaan komppaavani tuota ajatusta: "ehkä jotain omaa itseä/ääntä on ollut näkyvissä jo menneisyydessä." En nyt osaa sanoa siitä mitään sen kummempaa, mutta uskon siinä olevan jotakin. Jotakin syvää meidän persoonalle uskollista meissä on aina.
PoistaSitten huomaan, etten pysty ottaan täysin vastaan tuota yleistä sanontaa "olet sitä, millaiseksi elämänvalintasi ovat sinut tehneet" --- jotenkin se on musta liian yksilökeskeinen (eksistentialistinen??). Ihan kaikkee me ei valita. Ja meidän ympärillä oleva historiallinen tilanne/kulttuuri/perhetapahtumat/jne. saattaa avata ja sulkea mahdollisuuksien ovia. Meillä on meidän valinnat tietyissä raameissa. Ja jos niistä raameista rikkoutuu ulos, on se jotakin todella paljon henkistä kapasiteettia vaativaa... siltä pohjalta voisi siis hyvinkin opetella ottamaan menneisyyteensä enemmän just ton asenteen, josta sanoit: 'itsensä tunnistamiseen eri kulttuureissa'... ja olla syyllistämättä tai syyllistymättä.
Mutta nyt meen välillä nukkuun ;)