Suruaika #5.

Tässä kuvassa sekä nauretaan että itketään.

Suomalaisilla on sellainenkin erikoislaatuinen perinne, että nimipäiviä juhlitaan.

Tammikuun neljäs on minun nimipäiväni. Eli tänään. 

Väistämättäkin ajatukseni ovat olleet jo pari päivää perheessä ja muistoissa.

Äiti osasi tehdä nimipäivästäni juhlan. Ja nimestäni yleensäkin. Kuulin lapsena monta kertaa tarinan siitä, kuinka äitini koki saaneeni nimeni Jumalalta ja kuinka olin Jumalan lahja. Nimipäivän kunniaksi leivottiin aina täytekakku ja useimmiten sain lahjankin.

Viime vuoden nimipäivä oli hieman erilainen. Surullinen, mutta omalla tavallaan myös kaunis. Kävi näet niin, että kun palasimme uudenvuodenvietosta ystäviemme mökiltä, löysimme ensin sunnuntaina mummon lattialta sänkynsä vierestä erittäin huonossa kunnossa. Ambulanssihan siinä täytyi soittaa. Sitten maanantaina aloimme metsästelemään tietoja siitä, mihin sairaalaan mummo oli ensiavusta viety. Tiemme ohjautui Hatanpäälle. Ja kun pääsimme sieltä äidin asunnolle, saimmekin kuulla, että hänetkin oli viety aamulla sairaalaan, koska yllättäen oli ollut pahoinvointia... joten siitä sitten pakkasessa jatkamaan matkaa ja etsimään äitiä TAYS:sista. (Näin välihuomautuksena voinen todeta, että ainakin nykyisin osaan suunnistaa eri osastoille molemmissa sairaaloissa melko helposti.) Päivästä muodostui siis "perhetapaamisia eri sairaaloissa". Samalla tajusin, kuinka viimeinen Suomi-lomaviikkoni suunnitelmat menisivät totaalisen uusiksi, sillä minun ei vain pitäisi siivota mummon asuntoa, vaan myös käydä katsomassa äitiä ja mummoa aivan eri puolilla kaupunkia olevissa sairaaloissa.  

Mutta siihen maanantaihin. Se oli siis tasan vuosi sitten. Ja kun seisoimme siellä TAYSin akuutilla sydänosastolla avohuoneissa, joissa kaikki koneet piippailivat ympärillä, niin tajusin seinällä roikkuvasta kalenterista, että päivä oli nimipäiväni. Se oli kaikessa siinä tuoksinassa kokonaan päässyt unohtumaan. No, mielialani eivät olleet kovinkaan korkeat. Joululomamme alussa äidin piti mennä kahdeksi päiväksi sairaalaan vaihtamaan rutiinitoimituksena dialyysissa tarvittava fisteli. Se pari päivää venyi yli kahdeksi viikoksi. Lue: siinä meni koko joulu. Nyt kun äiti oli juuri muutamaa päivää aikaisemmin päässyt kotiin, olisi sitä kotijaksoa toivonut vähän aikaa kestävänkin. Mutta sairaalassa jälleen oltiin, ja se kaikki siinä hetkessä (sairaanhoitohenkilökunnan mitäänsanomattomat vastaukset kysymyksiin, tehostetun valvonnan huoneessa oleminen ja tieto siitä, että äidille tehtäisiin alkutoimenpiteenä ylimääräinen dialyysi, koska keuhkoihin oli päässyt kertymään vettä, mikä aiheutti hengenahdistusta ja huonoa oloa) toi vain mieleeni muistikuvan siitä, kuinka 15-vuotiaana vierailin ukin luona sairaalassa ja hänellä kertyi vettä keuhkoihin. Ja se oli viimeinen kerta, kun kohtasin ukin. Jotenkin se päivä konkretisoi sen, että olen Suomessa vain viikon ja äiti ei välttämättä jaksa enää kauaa. Eikä ehkä mummokaan.

Kaiken sen keskellä, happikoneessa, äiti oli iloisella tuulella. Hän naureskeli ja veljenikin vitsaili. Meillä oli siis myös hauskaa. (Ehkä meille on kehittynyt näinä vuosina oma tapa vitsailla.) Ja kun sitten päätin kertoa äidille arkisia asioita, kuten että missä päivässä ollaan menossa, kerroin, että päivä oli myös nimipäiväni. Ja samassa sieltä sängynpohjalta äiti hihkuu iloisia onnentoivotuksia ja ojentaa kätensä kätelläkseen. Minulla ei ole ollut tapana kätellä äidin kanssa. Kättely kuuluu jotenkin formaaliin kanssakäymiseen. Mutta faktahan se on, ettei sieltä johtojen keskeltä paljon muuta pysty tekemään kuin ojentamaan kätensä. Ja me kättelimme. Ja me kaikki nauroimme. Ja samalla minulla valui myös kyyneleet silmäkulmista.

PS. Äiti pääsi onneksi siltä erää kotiin heti seuraavana päivänä.