Suruaika #6.

Kerrassaan jännä juttu. Huomasin nimittäin, että heti kun olin viime syyskuussa kirjoittanut blogiin sekalaisia ajatuksiani rooleista ja niiden vaikutuksesta elämään, alkoi sisäisessä maailmassani uusi prosessi: Kun katsoin peiliin, niin näin isän. Viikkojen ajan tarinat, muistot, ilot ja surut tulvivat mieleeni. Monta kertaa jäsentelin jo mielessäni hienon muistokirjoituksen isästä. Ikinä en kuitenkaan ole saanut sitä kirjoitettua - ikäänkuin kynnys olisi liian korkea enkä haluaisi näin yhtäkkiä sanoa mitään niin yksioikoista ja sellaista, joka antaisi jotenkin puolinaisen kuvan ja latistaisi suhteeni isän kanssa. Kirjoittaminen on siis jäänyt. Eikä tämänkään tekstin tavoite ole muistokirjoitus. En ole siihen mitenkään valmis - vielä.

Vastaus siihen, miksi peilistä katsoi isä, on hyvin yksinkertainen: Minussa on todella paljon isää. Siis jopa paljon enemmän kuin äitiä. En nyt puhu ulkonäöstä, sillä raskaat silmäluomet on kasvojen vahvin piirre ja ne tulee äidiltä. Tosin kasvojeni muoto on ehkä enemmän isää ja kasvoissani on muutenkin samanlaisia luomia kuin isällä, mutta niistä huolimatta vaaleus ja silmät taitavat voittaa. Tarkoitan joitakin luonteenpiirteitä ja hahmotustapaa. Pohdin eri tilanteissa viime vuonna niitä äidin ominaispiirteitä, joita arvostin hänessä ja peilasin niitä itseeni. Ne eivät olleet minun piirteitäni. Ne eivät löytyneet minun vahvuuksistani, vaikka kuinka huomasin ajattelevani, että naisena se olisi kenties elämässä joskus helpompaa jos niin olisi. Jos. 

Niin, toisina päivinä on helpompi hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on, ja toisina päivinä sitä kyselee kaikenlaista ja olisi valmis vaihtokauppoihin.

Minun tempperamenttini on enemmän isältä. Se on kiivaampi ja ulospäinsuuntautuneempi kuin äidin rauhallinen ja sisäänpäinkääntynyt luonne. Minulla ei myöskään ole sitä tietynlaista pikkutarkkuutta, jota huomaan joissakin veljissäni ja äidissäni (Mikä rikkaus omata suuri perhe: on paljon vertailupintaa.... hahah). Nauroinpa tässä yhden kerran sitäkin lapsuusmuistoa, kun tokaluokkalaisena hammaslääkäri löysi suustani viisi reikää, enkä enää ensimmäisen paikkauksen jälkeen suostunut avaamaan suutani. Seuraavalla kerralla äidin sijasta isä tuli mukaan hammaslääkärin vastaanotolle. Oli paras avata suu. Minulla oli isän kanssa paljon keskusteluja ja myös yhteenottoja. Ja sovintoja.

 Olen paljon miettinyt sitä, että joissakin suurissa elämänvalinnoissa ja käännekohdissa isä oli yllättäen usein ensimmäinen, joka ymmärsi päätökseni syvyyden ja tuki sitä. Ei ehkä heti, mutta jonkin ajan kuluttua. (Totesin 'yllättäen' ehkä siksi, että minulla oli loistavat välit äidin kanssa ja pystyin puhumaan hänen kanssaan kaikesta - ja moni muukin. Mutta hän oli ehkä enemmän hiljaisempi kuuntelija, ei vahva argumentoija.) Isä oli oppinut lukemaan minua ja usein kävikin niin, että yhtäkkiä hän tuli ja antoi rohkaisevan ja puoltavan lauseensa. Aina en edes sitä ymmärtänyt. Yhdenkin kerran, kymmenen vuotta sitten, hän sanoi kuin ohimennen eteisessä Henrylle ja minulle jonkun neuvon sanan koskien minun lahjojani. Siinä vaiheessa en sitä niin kuunnellut enkä ajatellut, mutta elämä opettaa ja eri tilanteet ovat tuoneet kokemusta ja peilauspintaa. Isä oli oikeassa. Isä itseasiassa näki ja rohkaisi eteenpäin asioissa, joista harvemmin naisena saa tunnustusta. 

Elämässä kultaakin arvokkaampia ovat ihmiset, jotka tuntevat sinut hyvin, ovat aidosti kiinnostuneita sinun elämästäsi ja parhaastasi ja ovat rehellisiä sinua kohtaan. 

Mitä vielä sanoisin? Minulla on ikävä isää ja suren kaikkia niitä menetettyjä mahdollisuuksia puhua isän kanssa. Huomaan kolmekymppisenä katsovani elämää eri näkökulmasta kuin nuorempana ja olisi niin monta asiaa, joista nyt halausin keskustella isän kanssa.

Ja ne isältä perityt ominaispiirteet: olen kiitollinen niistä. En sittenkään olisi minä vaan joku muu, jos kieltäisin ne. Jotkut asiat vaan näyttää tulevan elämässä uudelleen pohdittaviksi ja arvioitaviksi, vaikkei mitään suurta kriisiä olisikaan. Elämän mielekkyys ja onnellisuus syntyy pitkälti siitä, että tuntee itsensä, on sinut itsensa kanssa ja arvostaa lahjaksi saamaansa elämää eläen sitä päivä kerrallaan läsnä ollen, eikä haahuile JOS-maailmassa.