Suruaika #7.

(Kuva: Ashleigh Mättö)

Tänään olisi ollut äidin 62-vuotissynttärit. Kun pohdimme tänään asiaa ääneen Henryn kanssa niin tietyllä tavalla se shokeerasi: Eihän äiti ollut edes normaalissa eläkeiässä! Välillä sitä ei oikein tajuakaan, kuinka lyhyeksi hänen maanpäällinen elämänsä jäi, sillä sairaus muutti kaiken. Sairauden aikana yksikin vuosi tuntui mielettömän pitkältä ajanjaksolta ja välillä sitä oli vaikea muistaa, millaista oli ennen - eikä sitä ehkä aina halunnut muistellakaan, sillä se olisi tehnyt liian kipeään senhetkiseen realiteettiin nähden, koska siihen elämäntilanteeseen piti sopeutua. 

Täytyi ihan pysähtyä miettimään ja katsomaan kuvia. Esimerkiksi kymmenen vuotta sitten otetuissa hääkuvissa äiti oli kuin kuka tahansa viiskymppinen pullea suomalaisnainen... mutta sitten yhtäkkiä kun katsoo kuvaa kesältä 2008 eli 8 vuotta häiden jälkeen (yllä), niin siinähän on harmaahapsinen mummeli. Oikeasti: Kuinka nopeasti ihmisen olemus voikaan muuttua niin totaalisesti! Kuvista näkee, kuinka rankkaa on, kun munuaiset lakkaa toimimasta ja jalat amputoidaan. 


Vanhentunut olen tässä kaikessa itsekin. En ehkä ulkoisesti niinkään radikaalisti, mutta sisäisesti kyllä.

Mutta jottei nykytodellisuus unohtuisi, niin myös huomenna on synttärit: vanhin veljeni täyttää 38v. Ja vaikka olen tiennyt lahjan, jonka haluan antaa hänelle, jo monta viikkoa, olen tietenkin unohtanut käydä ostamassa sen... joten myöhästyy sekin. Onneksi veljet eivät ole kovin pikkutarkkoja näissä asioissa ;) Taidankin heti laittaa puhelimeen muistutuksen, että muistan edes soittaa - yleensä kun muistan asiat vielä silloin, kun on aikaerojen takia liian aikaista, mutta illalla kaikki oleellinen on jo kadonnut väsyneestä päästäni... 

Tällaista siis tänään. Antoisaa viikon jatkoa kaikille!